Loppuvuosi 2019. Istuin lattialla leikkimässä Duploilla. Oikeasti en leikkinyt, silmäilin vain kaaosta ympärilläni vauva vieressä sitterissä ja 3- ja 6-vuotiaat toisella puolella. Tuulikaapin lattialla oli märkiä hanskoja, pari haalaria ja monoja. Sukset olivat pystyssä nurkassa. Olohuoneen lattia oli täynnä leluja ja vaunut täyttivät niin eteisen kuin portaiden alaosankin. Päässäni pyöri vain ajatus, että tätä tämä lapsiperheen elämä nyt vaan on.
Kevät 2020. Makasin sängyssäni katsoen raollaan olevan verhon välistä ulos. Korona oli vyörynyt Suomeen. Mietin mitä itelleni kävisi jos sairastuisin, selviäisinkö helpolla vai iskisikö vakava tauti? Mitä jos kävisi oikeasti huonosti? Rinnassa painoivat ylikulutuksesta kertyneet velat, joista edes puoliso ei tiennyt. Pohdin mitä musta jäisi jäljelle jos kuolisin - koti täynnä turhaa tavaraa ja maksamattomia laskuja. Päätin, ettei näin voisi jatkua ja sillä tiellä ollaan. Loppuvuosi meni kulutustottumuksia pohdiskellessa, isoimmat muutokset alkoivat vasta seuraavana vuonna.
2021 aloin aktiivisen karsintaprojektin. Tutustuin Teemu Kunnon Minimalismi-kirjaan ja tajusin, että siinä on mun pelastukseni. Minimalismi, se toisi avun ongelmiin joiden kanssa kamppailin päivästä toiseen. Aiemmin olin mieltänyt homman yksineläjien vaihtoehdoksi, mutta tajusin, että nimenomaan usean lapsen äitinä kuvio pelastaisi mut monelta huolelta. Kaikkien radikaalein karsinta kesti puoli vuotta, sen jälkeen toiset puoli vielä pienemmällä liekillä. Kodista lähti tuhansia tavaroita - ja mitä enemmän kamaa meni sitä kevyemmältä sisimmässäni tuntui.
2022 vuosi toi kuitenkin uusia myrskytuulia projektille. Takapakkia tuli useampaan otteeseen, kun vanha suola alkoi janottaa ja eksyin turhaan kirpputoreille. Jossain välissä havahduin täysien pöytien välistä ja mietin mitä mä täällä oikein teen. Myös puolison kysymys olenko hautaamassa koko minimalismin herätteli - en! En todellakaan. Minimalismi on helpottanut arkea niin monella osa-alueella, etten aio palata entiseen.
2023 aloin vuoden tauon jälkeen sekä tavarakirjanpidon että aktiivisen karsimisen. Huutia ovat saaneet myös tavarat, jotka selvisivät aiemmasta kamojen vähentämisestä - nälkä kasvaa syödessä. Ajatteluni on muuttunut vahvasti ja moni tärkeä on muuttunut turhaksi. Myönnän, että omien tavaroiden kohdalla haaveilen ääriminimalismista.
Tänä vuonna ylimääräistä on lähtenyt päälle viitisensataa. Lapsiperheessä tilanne elää tavaroiden suhteen, mutta tietyllä tapaa tuntuu, että suurin osa turhasta on jo saatu eteenpäin. Hienosäätö jatkukoon. Emme elä puutteessa, mutta haluan edelleen kehittää ajatteluani tavaroiden suhteen ja pohtia entistäkin tarkemmin mitä on todellinen tarve ja mikä halu.
Loppujen lopuksi minimalismi ei ole kuitenkaan päämäärä, ainoastaan työkalu tai "esinäytös" kuten Goodbye Things-kirjan kirjoittanut Fumio Sasaki toteaa. Se mahdollistaa ajan ja energian käytön asioille, joilla todella on merkitystä.
Kiva jos eksyt mukaan seuraamaan meidän elämää ja miten matka tästä jatkuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti