Tässä ja nyt -elämä

"Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on." Demokritos 

On ihmisen sisäinen tarve pyrkiä eteenpäin. Ilman tätä ominaisuutta emme olisi siirtyneet luolista nykyasuntoihin, nuotiolta hellan ääreen. Edelleen ihmisiä ohjaa halu saavuttaa lisää, olla enemmän ja kehittyä ylöspäin - joskin vain näennäisesti. Maapallon resurssit huomioiden tällainen ajattelu on kestämätöntä. Tuon "enemmän" myötä päästöt usein moninkertaistuvat. Enemmän sijasta tulisi pyrkiä vähempään.

Jatkuva pyrkimys haalia lisää ja olla enemmän tekee ennen pitkää myös onnettomaksi. Jos koko elämä tuntuu vain välivaiheelta ja matkalta "siihen johonkin" menee arjesta maku ja elämästä jää huomaamatta tärkeitä hetkiä, joilla on enemmän merkitystä kuin näennäisellä päämäärällä, jonka saavuttaminen ei todellisuudessa tee välttämättä yhtään onnellisemmaksi. 

Sitten kun -elämän sijasta tulisi elää tässä ja nyt -elämää. Vaikka yhteiskunta ja luontaiset ominaisuudet korostavat jatkuvaa uusien tavoitteiden saavuttamista ja itsensä kehittämistä vaatii taitoa keskittyä miettimään mitä kaikkea hyvää onkaan tässä, juuri tällä hetkellä (okei, kirjoitan tätä aamulla yön jälkeen, jolloin taapero on oksentanut puoli kolmeen asti, mutta aurinko paistaa ja on sentään viikonloppu ja puolisokin kotona auttamassa). 

Tyytyväisyyden avain ei ole se mitä omistaa, vaan se miten kaikkeen suhtautuu. Toki on tilanteita, joissa matto vedetään jalkojen alta niin suuresti, ettei pelkkä positiivinen ajattelu riitä, mutta tavallisessa arjessa onneton on se, joka jatkuvasti hamuaa vain lisää kykenemättä arvostamaan sitä mitä jo omistaa. Materia ei tuo aitoa onnea. 

Tässä ja nyt -elämässä iloa tuovat pienet asiat. Elo ei ole jatkuvaa muka paremman odotusta, vaan hyvän näkemistä tavallisessa arjessa, juuri tässä hetkessä, jossa ei havitella lisää, vaan nautitaan siitä mitä on. 

Myytti: Lapsiperheessä vaan riittää tavaraa

"Lahja- ja leluhulluus ei ole synnynnäistä, 

vaan ilmeisesti me kasvatamme lapsemme 

siihen suurella vaivalla. Nautintokasvatuksen

suuri taito piilee kuitenkin siinä, 

ettemme tyrkytä 

lapsille jatkuvasti uusia leluja." 

toteaa Alexander von Schönburg kirjassaan Tyylikkään köyhäilyn taito

Kun ajattelet esimerkiksi nelilapsisen perheen tavaramäärää mitä tulee ensimmäiseksi mieleen? Näetkö edessäsi hurjan määrän leluja, paljon pyykkiä, urheilutarvikkeita, kaaosta...? Kun törmäsin minimalismiin olin alkuun varma, ettei lapsiperheestä ja tavaran karsinnasta voi puhua samassa lauseessa. Puhumattakaan minimalismista. Nopeasti kuitenkin "tää on nyt tätä"-ajatus vaihtui antamaan mahdollisuuden uudelle arjelle, jossa on vähemmän tavaraa - ja enemmän helppoutta.

Väitän, että eniten minimalismista hyötyvät juuri ruuhkavuosien keskellä ravaavat lapsiperheet. Lasten kanssa tavaran vaihtuvuus on pakosti suurta, kun asioita jää pieneksi, kenties kuluu ja joskus katoaa. On mietittävä miten päästä eroon edellisen koon ulkovaatteista ja mistä hankkia uudet kumisaappaat päiväkotiin. Miksi siis haluaisi kuormittaa itseään enemmän kun on pakko, kun tavaravirta vie väistämättä jonkin verran aikaa ja energiaa? 

Lapsiperheen minimalismissa olennaisinta lienee kotiinpäin tulevan tavaravirran kohtuullistaminen. Älä osta turhaa paskaa on paras neuvo tässäkin. Tai kanna kotiin, vaikka ilmaiseksi saisi. Toki tavaraa voi tulla myös esimerkiksi lahjana, mutta mikäli tämä on ongelma suosittelen avoimia keskusteluja antajien kanssa.

Omalla kohdallani koen, että isoin hyöty on siitä, että asioita on juuri sen verran kun tarvitsee ja niillä on selkeät paikat, jotka ovat lastenkin saavutettavissa. 1,5-vuotias osaa viedä oman piponsa laatikkoon ulkoilun päätteeksi sekä jokaiselle lelulle on laatikko ja laatikolle paikka hyllyssä. Selkeys mahdollistaa opettamaan myös omatoimisuutta pienestä lähtien. Lapsiperheen tavaramäärä harvoin mahtuu reppuun, mutta turhan poistaminen helpottaa elämää jo merkittävästi. 

Kuinka paljon sitten on tarpeeksi? Sen jokainen varmasti määrittelee loppupeleissä itse. Kenenkään ulkopuolisen on vaikea tulla neuvomaan mistä tulisi luopua. Ihanne olisi, että kaikki mitä löytyy on käytössä ja niille on funktio. (Jotkut toki haluavat jemmata esimerkiksi vaatteita sisarukselta toiselle mikä on toki fiksua jos kokoeroa ei ole paljon.)

Monissa perheissä lelujen määrä aiheuttaa pohdintaa. Jos lapsi on tottunut isoon määriin erilaisia leikkikaluja voi jollekin olla hankala edes ajatella niiden vähentämistä. Toisaalta tutkimusten mukaan lapsi leikkii yleensä noin kymmenellä lelulla oli määrä kuinka iso tahansa. MLL:n sivuilla todetaan, ettei lapsi tarvitse yhtään ostettua lelua kehityksen tueksi. Samaisessa lähteessä kerrotaan tutkimuksesta, jossa lapsille annettiin 4 ja 16 lelua - 4 lelua saaneet leikkivät paljon keskittyneemmin kuin ne, joilla oli enemmän. Lelujen karsinnassa meillä käytettiin seuraavaa järjestystä :

1. Ensin pois kaikki mikä on rikki

2. Pois kaikki "sälä", joka ei kuulu mihinkään 

3. Poistoon kaikki mikä ei sillä hetkellä kiinnostanut ketään (saman voi toistaa aika ajoin) 

4. Jäljelle jääneistä selkeistä leikkikokonaisuuksista karsittiin niin, että ne mahtuvat niille varattuihin paikkoihin (laatikkoon) 

Nyttemmin lapset saattavat itse ilmoittaa, jos joku lelu ei enää kiinnosta ja se myydään eteenpäin (tosin harvemmin, koska uuttakaan ei liiemmin virtaa kotiin). Meidän tyypit eivät ole kiintyvää sorttia ja rakastavat enemmän mm. urheilua ja ulkoilua sekä lukemista, joten lelujen suhteen olen itse päässyt helpolla. Lasten kanssa jutellessa myös totesin, että leluja tulee olla sen verran kuin lapset jaksavat itse siivota.

Toinen kompastuskivi on monesti vaatteet. Kuteita lapsilla on 4-5 alaosaa ja about saman verran yläosia. Ulkovaatteissa pyrin yhteen settiin per kausi, kuravaatteita ei käytetä kotioloissa saappaita, satunnaisia kurahanskoja ja kahdelta löytyvää sadetakkia lukuun ottamatta. (Vaatteista tulee varmasti myöhemmin vielä tarkempaa postausta.) Pesukone pyörii parin päivän välein ja jokainen vaatekappale pääsee käyttöön. Yksi iso tavarakokonaisuus meillä on urheilutarvikkeet - on hokkarit, jalkapallot, koripallot sisälle ja ulos, nappikset, lätkämaila, luistelukypärät, pyörät ja niin edespäin. Karsinnan myötä näillekin on onneksi omat paikkansa, jossa tavara säilyy poissa silmistä ja on silti helposti tavoitettavissa. 

Pakollisia kodintekstiilejä, kuten pussilakanoita meillä on yksi per tyyppi ja lisäksi yksi varalle (siis kolmelle lapselle yksi yhteinen varasetti ja kolmelle aikuisten kokoa käyttävälle yksi). Verhoja ei löydy joka ikkunaan ja mattoja on yksi koko talossa helpottamassa siivousta. Päiväpeittoja emme omista. Koen vähäisen tekstiilimäärän olevan iso helpottaja siivouksessa. Astioitakin on kohtuullisesti - ne mahtuvat yhteen kaappiin ja ovat valehtelematta jokainen käytössä.

Kärsin välillä huijarisyndroomasta. Voinko edes puhua minimalismista, kun meillä on kuitenkin näinkin paljon kamaa? Sillon on taas hyvää muistuttaa, ettei tämä ole mikään kilpailu, vaan työkalu yksinkertaisempaan arkeen. Kenelle tahansa. Minimalismissa on kyse muustakin kuin tavarasta. 

Tarvittavat halut vai halua tarvita

On selkeitä tarpeita, kuten vaikka ruoka tai jonkinlaiset vaatteet lämmittämään. On myös selkeitä haluja, kuten kymmenes pikkumusta tai uusi iPhone täysin toimivan luurin tilalle. Sitten on se hämärä välimaasto, jossa tarvetta ja halua voi olla vaikea erottaa. Esimerkkinä voi olla vaikka tabletti, auto tai varakengät. 

Väitän, että moni luokittelee useat halunsa puoli huolimattomasti tarve-puolelle. "Tarvitsen uuden kevättakin." Jos kaapissa on yksikin ohuempi välikausitakki ollaan jo tuossa välimaastossa. "Tarvitsen uudet kengät." Oletko ihan varma? 

Sosiaalinen media ja erilaiset mainonnan keinot ovat hyviä luomaan tarpeita, jotka ovat silkkaa huijausta. Jo kasvaessamme omaksumme useita "tarpeita", joita parikymmentä vuotta sitten ei ollut olemassakaan. Miellän todellisiksi tarpeiksi ne, jotka pitävät meidät hengissä, liittyvät asumiseen ja mahdollistavat jokapäiväisen elämän. Jollekin auto voi olla pakollinen jos esimerkiksi töihin ei muuten pääse, jollekin taas arjen luksusta tuova lisä, jos bussilinjat kulkevat nenän alta ja junanrata näkyy ikkunasta. 

Ihminen on hyvä huijaamaan itseään ostotilanteessa ja perustelemaan itselleen miksi jotain tarvitsee. "Tarvitsen toiset pienemmät matkarattaat, jotka mahtuvat  paremmin autoon." "Tarvitsen uuden paremman tietokoneen, jotta saan tehtyä tehokkaammin töitä." Ostoimpulssin vallitessa päätökset eivät ole aina rationaalisia. Entinen metsästäjä-keräilijä nousee esiin ja kun itselleen on saanut edes jollain tasolla perusteltua miksi hankinta on tehtävä on se jo klikattu ostoskoriin tai auto huristanut kaupan parkkikselle hakemaan tyydytystä ja hyvää fiilistä uudesta materiasta. 

Omassa arjessani luettelen halujen listaan esimerkiksi kosmetiikan (lukuun ottamatta pesuaine, shampoo ja hammastahna), kaikki uudet vaatteet ja kengät mikäli uhkana ei ole kulkea alasti, uudet astiat mikäli ruuanlaitto ja syöminen ei ole mahdotonta jne. Myöskään viihde, kuten juuri ottamani Bookbeat (0,20€ 2kk) tai Disney+ ei ole tarve, vaan pelkkä halu. 

Itselleni tarpeiden ja halujen osalta vaikeinta ovat kirpputorivisiitit. Haluan ostaa kaiken käytettynä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta siellä jos missä tarpeet ja halut sekoittuvat lähes väkisin... Siksi käynkin nykyään harvoin ja oikean tarpeen iskiessä. Myös lasten, erityisesti näiden ulkovaatteiden, suhteen todellisten tarpeiden tunnistaminen tuntuu välilä monimutkaiselta. Tarvitseeko lapseni kahdet ulkohousut kevääksi jos toiset kastuvat? Entäpä kahdet kengät? Olen jo käynyt pitkän matkan kaikkeen varautujasta tähän hetkeen. Vaatevarastot ovat enemmän kuin kohtuulliset (palataan lasten vaatekaappeihin myöhemmin), mutta silti löysin itseni viimeksi eilen pohtimasta näitä kysymyksiä.

On pitkä lista tavaroita, jotka oletetaan jokaiselta löytyvän, mutta joita todellisuudessa ei välttämättä tarvitse. Puhutaan sitten salaattiottimista, verhoista, päiväpeitoista, mikrosta, silitysraudasta, kahvinkeittimestä, sängystä, ruokapöydästä... Loppujen lopuksi jokainen on vain arjen luksusta. 

Onni on kuin postinkantaja

"Yhtä kaikki onni on kuin postinkantaja, hoidettuaan homman siirtyy taloon seuraavaan."

Millään muulla ei ole väliä, kunhan olet onnellinen! Kuinka paljon onnen ja hyvänolon tavoittelu ohjaakaan meidän toimiamme? Sisustamme, laitamme itseämme, teemme hankintoja, jotta saisimme kohotettua omaa mielialaamme ja tuntisimme itsemme onnellisemmaksi. Kuvittelemme, että kuluttamalla saavutamme asioita, jotka tekevät meidät niin ikään onnellisemmaksi. Haaveilemme ehkä isosta omakotitalosta (sitten kun on varaa ja saan ostettua talon olen onnellinen) tai odotamme kesälomaa ja lomareissuja, koska silloin kaikki on paremmin. Kun saan vielä lisää olen viimein onnellinen!

Ajattelumalli on turmiollinen. Omakotitalon myötä voi tulla uusia haasteita ja uuden lumous ja mielialaa nostattava vaikutus haihtuu hetkessä, lomareissukaan ei jatku ikuisesti. Onni ei ole pysyvä tila, teki mitä tahansa. Elämään kuuluu niin ylä- kuin alamäkiä. Miksi tuhlata aikansa jonkin sellaisen tavoitteluun? 

Kokonaisvaltaisen onnellisuuden tavoittelun sijaan merkityksen tunne antaa mielekkyyttä. Tavaran vähentämisen jälkeen voi tuntea tyhjyyttä, mutta tyhjyys antaa tilaa löytää niitä asioita, joilla merkityksen tunteen saa täytettyä. Merkityksen myötä myös onni astuu kuvioihin - ei pysyvänä tilana, vaan hetkellisenä lämpöisenä tunteena, auringon valona pimeässä. Nykyisessä, suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ihminen kärsii merkityksen puutteesta. Elämän onnistumista mitataan ulkoisilla ominaisuuksilla - materialla ja taloudellisella menestyksellä. Toisaalta oravanpyörässä aika ja energia ei riitä syviin pohdintoihin siitä millä elämässä on todella väliä. 

Onnen tavoittelun sijaan ihminen kaipaa merkityksen tunnetta. Se voi löytyä mistä tahansa. Onnen sijasta merkitys on pidempiaikainen, pysyvämpi. Onni taas tulee ja haihtuu hetkessä.

Aivan kuten alun Samuli Putron biisissä.

 

Vähemmän tavaraa, enemmän iloa

Joitain vuosia sitten halusin itselleni pienen laukun. Ehkä jollain tasolla mulla oli tarve sellaiselle johon mahtuu juuri ja juuri puhelin, avaimet ja pankkikortti. Selailin eri vaihtoehtoja ja mietin mikä olisi paras, kaunein, kestävin ja sopisi moneen asuun. Päädyin hennon vaaleanpunaiseen Balmuiriin, johon mulla ei todellisuudessa ollut varaa sillä hetkellä. Aivot kuitenkin raksuttivat ja joku mun sisällä huusi "Pakko saada!" ja lopulta ostin veskan laskulla. Jo heti ostamisen jälkeen tunsin katumusta, vaikka laukku oli kyllä ihan jees ja toimiva...

Kun aloin tekemään karsintaa veska sai lähteä ensimmäisten joukossa. Koin, että siihen kiteytyi oma typeryys, turhamaisuus ja pakonomainen tarve ostaa. Jälkikäteen ajateltuna laukku oli juuri sellainen esine, jolla yritin tehdä itsestäni päässäni jotenkin hienompaa. Sitä kuten en muitakaan tavaroita ole jälkikäteen kaivannut hetkeäkään. 

Sen sijaan mulle jäi kuutisen vuotta sitten hommattu Vans-reppu, joka vielä vanhemman kangaskassin ohella on ainoita laukkujani. Reppu tuo hyvän fiiliksen joka kerralla, kun sitä käyttää - se on toimiva, hyvä selässä, omaan silmään mukavan näköinen ja tiedän, että se on maksanut itsensä takaisin useasti näiden vuosien aikana. Sitä ei ostettu velaksi, vaan käteisellä saman tien.

Mitä vähemmän tavaraa on, sitä enemmän iloa ne tuovat. Ylimääräisen materian häivyttyä ympäriltä jäljelle jäävät vain helmet. Vaatekaapissa roikkuu vain lempivaatteita ja jokaisella astialla on funktionsa. Kenkähyllyssä on vain suosikkeja ja suihkusta löytyy ainoastaan sitä hyväksi todettua lempparishampoota. Miksi ympäröidä itsensä turhalla ja  keskinkertaisella tavaralla, kun voi pitää vain parhaat?

Sen lisäksi, että ne valikoidut tavarat tuovat eri lailla iloa kuin suuri, luonteeton tavaramassa on myös hyvä muistaa tämä: Vähemmän tavaraa on enemmän aikaa. Enemmän aikaa tehdä sitä mitä eniten haluat. 

Ihanneminä olen minä itse

"Ethän sä loputtomasti voi olla vaan kotona lasten kanssa!" Siitä on vajaa nelisen vuotta, kun kuulin tämän kommentin. Silloin lapsia oli kaksi ja toinen heistä 2-vuotias. Muistan, miten sisälläni vihlaisi. Ei siksi, että olisin päättänyt olla loputtomasti kotona, vaan siksi, että nykyisessä yhteiskunnassa kotiäitien arvostuksen ollessa mitä on aihe oli mulle todella herkkä. Itsetuntoni oli maassa - teinkö tarpeeksi, olinko tarpeeksi hyvä ihminen, kun en vienyt joka aamu lapsiani päiväkotiin, tienannut ja maksanut isoja veroja. Täällä mä vaan "istuin kotona".

Huono itsetunto vaikutti myös kuluttamiseen, niin hullulta kun se kuulostaakin. Yritin ostaa arvostusta ja tehdä itsestäni jotenkin paremman ihmisen. Useampaan otteeseen kuulin ihmettelyä kuinka me pärjätään taloudellisesti, kun itse olin vain (kyllä, aina se vain) kotona. Halusin näyttää, että perkele, pärjätään. Ei tee edes tiukkaa! Jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti ollut silloinkin fiksuinta säästää, mutta ihminen ei aina toimi rationaalisesti. 

Toisille todistamisen lisäksi tavaroita ostetaan ihanneminälle. Ihanneminä treenaa (hankitaan urheiluvaatteita), ihanneminä on luova taiteilija (ostetaan maalaustarvikkeita), ihanneminä on tyyliniekka (hommataan uusia vaatteita). Itsetuntoa koitetaan buustata materiaa hankkimalla. Todellisuudessa ihminen ei siitä tietenkään muutu. Itsestäni ei tullut parempaa, menestyvämpää kotiäitiä, vaikka koitin olla laitettu, lapseni kulkivat merkkivaatteissa ja rattaat vaihtuivat tiuhaan. Loppujen lopuksi olin jopa veloissa ja itsetunto vielä enemmän maassa.

Osittain minimalismin, osittain vanhenemisen myötä olen viimein oppinut jättämään muiden, myös lähipiirin, kommentit omaan arvoonsa. Ihanneminäni on todellinen minä - useimmiten meikitön, päivästä toiseen samoissa vaatteissa kulkeva neljän lapsen kotiäiti. Mun ei tarvitse yrittää todistaa kenellekään mitään tai olla enemmän. Elämme meidän perheen valintojen kanssa ja tehdään ja teen itse koko ajan uusia valintoja, jotka kasvattavat mua ihmisenä. 

Kenelle ostat tavaraa? Itsellesi, toisille vai ihmiselle, joksi kuvittelet tulevasi esimerkiksi tuhottomasti kosmetiikkaa tai uusia vaatteita hankkimalla?

Kuvassa kaikki kosmetiikkani hammastahnaa lukuun ottamatta. Toisinaan käytän myös lasten voidetta kuivalle iholle ja värjään hiuksia vegaaneilla tuotteilla.

Eri keinoja saada tavara eteenpäin

Tein jo aiemmin Instagramiin postauksen eri keinoista päästä tavarasta eroon. Rikkinäiset tulee kierrättää, mutta ehjille, käyttökuntoisille tavaroille on monia jatkosijoituspaikkoja. Välillä fakta tosin on, että toisen romu on romu myös muille... Mutta tässä muutama vaihtoehto kuinka saada tavarat eteenpäin:

1. Myy kirpputorilla
Vaatii vaivannäköä, mutta voi palkita myös rahallisesti. Eri kirppiksillä on myös erilaisia myyntipalveluita, joissa tavaran voi vaan viedä perille.

2. Facebook-kirppikset
On niin paikallisia kuin esim. tiettyjen merkkien tai harrastusten omia myyntiryhmiä. Itse suosin kahta paikallista (**** kierrättää ja ****:n lastentarvikekirppis), koska en jaksa lähettää ja tykkään myydä kaiken ovenkahvakaupoilla.

3. Tori.fi
Torin maine oli huijareiden jäljiltä alhaalla, mutta turvatoimia on kiristetty ja kuulemani mukaan kauppa käy hyvin.

4. Fb:n roskalava- ja Annetaan-ryhmät
Toimiva keino päästä pienellä vaivalla jostain eroon.

5. Huuto.net
Rehellisesti en tiedä onko huutis enää voimissaan, mutta mainitsen kuitenkin.

6. Erilaiset myyntitapahtumat
Siivouspäivä, kesän viltti- ja peräkonttikirppikset, viikonloppukirppikset... Kannattaa tsekata mitä omalta alueelta löytyy.

7. Myyntisivustot (esim. Emmy, Vähänkäytetty, Pienelle.fi, Ninyes re.wear, Toinen sauma) Vinkkaa kommentteihin muita jos tulee mieleen!

8. Lahjoita myyntiin - Kontti, Fida, Pelastusarmeija
Isommille huonekaluille voi saada noudon, pienemmät tavarat voi viedä myymälään.

9. Lahjoita tarpeeseen
Ensikodit, Hope ry, Vva ry (Vailla vakinaista asuntoa) ja muut järjestöt vastaanottavat tavaraa (kysy ennen vientiä ja lisää saa vinkata kommentteihin). Sörnäisten Symppis etsi juuri aikuistenvaatteita lahjoitukseen. Päiväkodit ainakin täällä ottavat ehjiä leluja, kirjoja ja pelejä mielellään.

10. Kysy lähipiiriltä onko tarvetta

11. Zadaa, Tise, Sellpy Appit
Ei henk.koht kokemusta.

12. Taloyhtiön vaihtopiste
Meidän edellisessä taloyhtiössä oli vaihtopiste pyykkituvassa - ihan mahtava idea!
 

13. Tavaranvaihtotapahtumat/Vaihtotorit 

‼️Vältä vaatekeräyslaatikoita, kuten Uff. Idea on hyvä, mutta resurssit eivät riitä käymään kaikkia sinne ahdettuja tekstiilejä läpi ja osa päätyy Afrikkaan muiden riesaksi (suosittelen dokumenttia MOT: Vastuuton vaateralli).